Joitakin vuosia sitten, juuri lopetettuani joogatunnin opettamisen, jäin juttelemaan yhden asiakkaan kanssa, joka toimi tuolloin henkisenä valmentajana. Keskustelimme hänen työstään, ja ohimennen hän sanoi lauseen, joka tuntui sillä hetkellä erityisen merkitykselliseltä:
“Olen vuosien ajan todistanut, että vasta silloin, kun keho otetaan mukaan valmennusprosessiin, muutos alkaa todella tapahtua.”
Tuo lause tuli minulle juuri oikeaan aikaan ja vahvisti jotakin tärkeää. Olin nimittäin pari viikkoa aiemmin tehnyt päätöksen uravaihdoksesta ja olin lähdössä opiskelemaan valmentajaksi. Tiesin jo silloin, että kehollisuus tulisi olemaan olennainen osa tapaani valmentaa, vaikka en vielä täysin hahmottanut, miten nämä kaksi yhdistyisivät käytännössä.
Tämän keskustelun jälkeen päätin, että vaikka en vielä tiennyt tarkalleen, miten edetä, voisin aloittaa yhdestä asiasta: syventämällä omaa kehoyhteyttäni. Jollakin tasolla aistin jo tuolloin, että oma matkani kehon kanssa – herkkyyden, kuuntelun ja aistimisen vahvistaminen – tulisi olemaan tärkein opettajani tällä polulla.
Elämä mielen ehdoilla
Tieni keholäheiseksi valmentajaksi ei kuitenkaan ollut mitenkään suoraviivainen. Nuoremmalle minulle tämä suunta olisi tullut täydellisenä yllätyksenä. Olin nimittäin suurimman osan aikuiselämästäni työskennellyt kaupallisella alalla, jossa tehokkuus, suoritukset ja jatkuva kiire olivat arkipäivää. Kehoyhteys oli minulle tuolloin lähes tuntematon käsite. Keho oli hidaste, ja sen tehtävä oli totella mieltäni.
Elin vahvasti mentaalisella tasolla. Rakastin analysoida itseäni – ja muita – mutta tunteiden tuntemista vältin viimeiseen asti. Siksi minulla oli myös aina kiire. Aina piti olla menossa tai tekemässä jotakin, etten vain pysähtyisi itseni äärelle.
Silti kaiken suorittamisen keskellä tiesin olevani pohjimmiltani hyvin herkkä. Jooga tuli elämääni, samoin kiinnostus energiatyöskentelyyn. Vuonna 2017 pidin pidemmän tauon päivätöistä ja kouluttauduin joogaopettajaksi. Mutta silloinkaan suhteeni kehoon ei ollut vielä lempeä. Joogan piti olla “kunnon treeni”. Pakotin kehoni vaativiin asentoihin riippumatta siitä, miltä kehossa tuntui tai oliko siellä kipua tai väsymystä.
Kun keho pysäytti
Kun vuosia kertyi lisää, tämä tapa elää – jatkuvasti puskea yli kehon rajojen, oli se sitten töissä tai vapaa-ajalla – ei enää toiminut ilman seurauksia. Keho alkoi oireilla monin tavoin. Selkäkivut pahenivat ja veivät minut useaan otteeseen vuodelepoon kuukausiksi. Ja kun en vieläkään halunnut kuunnella, uupumus pakotti minut lopulta pysähtymään täysin.
Tuo pysähtyminen käynnisti syvän tutkimusmatkan itseeni. Kun en enää pystynyt täyttämään päiviäni kiireellä, en myöskään päässyt tunteitani pakoon. Vasta silloin ymmärsin, kuinka huonosti olin voinut – ja kuinka pitkään olin elänyt autopilotilla.
Identiteetin murros
Kuka minä olin, kun en enää ollut kiireinen?
Mistä minä oikeasti pidin?
Millaista elämää halusin elää?
Näiden kysymysten äärellä vietin paljon aikaa. Yksi asia oli kuitenkin selvä: paluu vanhaan tapaan elää ei olisi enää mahdollista. Jos en tekisi tarvittavia muutoksia, kehoni tekisi ne puolestani – tavalla tai toisella.
Ensimmäisiä muutoksia, joita aloin vähitellen tehdä, oli lisätä lempeyttä itseäni kohtaan. Vaativuuden sijaan aloin harjoitella kuuntelemaan sydäntäni ja kehoani: mitä minä oikeasti kaipasin ja mihin suuntaan halusin kulkea – ei vain sitä, mitä ajattelin minun kuuluisi tehdä.
Tämä matka ei ollut helppo. Se toi näkyväksi, kuinka paljon olin sopeutunut ihmissuhteisiin ja työympäristöihin, joissa en voinut hyvin. Olin katkaissut yhteyden kehon viesteihin ja omiin tunteisiini, jotta jaksaisin jatkaa. Jos olisin pysähtynyt säännöllisesti aistimaan kehoni supistumista, jännitystä tai raskautta, en todennäköisesti olisi pystynyt elämään niin pitkään suorittamisen varassa.
Pidin itseäni kiireisenä, koska pysähtyminen toi mukanaan epämukavuutta – ja siitä halusin nopeasti pois. Siksi kehoyhteyden vahvistaminen vaati aikaa. Kyse oli muutoksesta, joka tapahtui minussa syvällä identiteettitasolla.
Pysähtymisestä kutsumukseen
Vähitellen uudet suuntaviivat alkoivat hahmottua. Olin rakastanut joogan opettamista, mutta eniten minua koskettivat usein tunnin jälkeiset keskustelut. Ihmiset jakoivat elämästään kipeitäkin asioita, ja nuo kohtaamiset tuntuivat minulle syvästi merkityksellisiltä. Sama toistui myös työssäni myymäläpäällikkönä – valmentavat, kannattelevat keskustelut olivat se osa, jossa koin olevani eniten omillani.
Niinpä hakeuduin valmentajakoulutukseen ja jatkoin sen jälkeen somaattisen valmentamisen opintoja. Osallistumalla kehollisten coachien kasvuryhmään, sain todistaa - paitsi itsessäni myös muissa - kuinka suuria muutoksia pystyy tekemään elämässään, kun keho otetaan vahvasti mukaan muutosprosessiin.
Tänä päivänä olen kiitollinen siitä, että kehoni pysäytti minut. Kehoni ei enää ole vain sivuroolissa, vaan on muuttunut tärkeäksi oppaaksi. Se johdatti minut takaisin itseeni – ja lopulta tälle polulle, joka syntyi juuri siitä pysähtymisestä, jota aikanaan eniten pelkäsin.